Olen Olga Hellman, Turun Ammattikorkeakoulun Opiskelijakunta – TUOn hallituksen puheenjohtaja. Olen 27-vuotias, kolmannen vuoden ammattikorkeakouluopiskelija, ja minulla on tällä hetkellä 26 327,77 euroa opintolainaa.
Tämä ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen. Se on seurausta järjestelmästä, jossa opiskelijoiden toimeentulo on tietoisesti rakennettu velan varaan. Nyt on viimeistään pakko käydä keskustelu siitä, että lainapainotteinen opiskelijarahoitus ei ole kestävä ratkaisu, ei yksilöille eikä yhteiskunnalle.
Opintolainaa myydään investointina tulevaisuuteen. Todellisuudessa se on keino siirtää yhteiskunnallista vastuuta yksilöille, joilla on vähiten taloudellista liikkumavaraa. Valmistuessaan opiskelija ei astu työelämään rakentamaan elämäänsä, vaan aloittaa aikuisuutensa kymmenien tuhansien eurojen velkataakan kanssa.
Miten kuvitellaan, että tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset perustavat perheitä? Lapsia ei synny tyhjiössä, vaan taloudellisessa todellisuudessa, jossa vanhempainvapaat pienentävät tuloja ja menot kasvavat. Miten oletetaan, että ensiasunto ostetaan, kun pankki katsoo ensimmäisenä jo olemassa olevaa velkaa? Miten ajatellaan, että ihmiset uskaltavat sitoutua pitkäaikaisiin ratkaisuihin, kun korkotaso voi hetkessä moninkertaistaa lainanhoitokulut? Ei tule mieleen miettiä pinnasängyn, saati asunnon ostamista, kun edellinen elämän ”valinta” tuijottaa pankkisovelluksessa maksamattoman lainan muodossa.
Velka ei ole vain numero tilillä. Se ohjaa käyttäytymistä. Se estää ottamasta riskejä, hakeutumasta jatko-opintoihin, perustamasta yritystä, vaihtamasta alaa tai tekemästä osa-aikatyötä perheen vuoksi. Velka pakottaa valitsemaan varman, ei välttämättä merkityksellisen. Samalla yhteiskunta huutaa tekijöitä hoitoalalle, varhaiskasvatukseen, opetukseen ja sosiaalipalveluihin, aloille, joilla kutsumus ei maksa lainanlyhennyksiä.
Samalla puhutaan huoltosuhteesta, syntyvyydestä ja hyvinvointivaltion rahoituspohjasta. On suorastaan ristiriitaista odottaa, että velkaantuneet nuoret aikuiset ylläpitävät valtiota, maksavat veroja, kuluttavat, sitoutuvat työelämään ja kantavat vastuuta yhteiskunnasta, samalla kun heille annetaan viesti: pärjäät kyllä, ota lainaa.
Lainapainotteinen malli kasvattaa vallitsevaa eriarvoisuutta entisestään. Ne, joilla on varakkaat vanhemmat tai turvaverkkoja, selviävät ja tällä nykyisellä järjestelmällä ovat ainoina aidosti ”oikeutettuja” korkeakoulutukseen. Ne, joilla ei ole, velkaantuvat tai jäävät korkeakoulutuksen ulkopuolelle. Tämä ei ole yhdenvertaista koulutuspolitiikkaa, vaan järjestelmä, joka palkitsee lähtökohdista.
Korkeakoulutuksen kuuluu olla kaikille aidosti avoin mahdollisuus, ei testi yksilön lainan takaisinmaksukyvystä. Opiskelun tai korkeakoulussa olemisen ei pidä linkittyä siihen, kuinka paljon velkaa ihminen uskaltaa tai kykenee ottamaan.
Usein väitetään, että opintolaina on vapaaehtoista. Tämä on retoriikkaa, ei todellisuutta. Kun opintoraha ja asumisen tuet eivät riitä elinkustannuksiin, laina ei ole valinta vaan ehto
opiskelulle. Erityisesti tämä ehto koskee opiskelijoita, joilla on lapsia, sairauksia tai muita elämäntilanteita, jotka estävät kokoaikaisen työnteon opintojen ohella.
Kestävän opiskelijarahoituksen lähtökohta ei voi olla velka. Opintolainan rooli ei saa olla järjestelmän selkäranka. Tarvitsemme riittävän opintorahan, todellisiin asumiskustannuksiin vastaavan tuen ja politiikkaa, joka tunnistaa opiskelijat täysivaltaisina kansalaisina, joiden olemassaolo ei ole hetkellinen huoli.
Minulla on kaksi lasta, keskeneräiset opinnot ja vuokra-asunto. Minulla on vastuu perheestäni tässä ja nyt, ei vasta valmistumisen jälkeen. Joku voisi kutsua minua onnekkaaksi, perheeni vuoksi en esimerkiksi pudonnut opintotuen asumislisälle. Siitä huolimatta minunkin oletetaan ottavan kymmeniä tuhansia euroja velkaa ja luottavan siihen, että tulevaisuudessa kaikki kyllä järjestyy.
Tämä ei ole teoreettinen kysymys kannustimista tai yksilön valinnoista. Tämä on arkea, jossa mietitään vuokranmaksua, elämän perustarpeiden kuten ruoan ja vaatteiden ostamista, lasten tarpeita, omaa jaksamista, opintoja ja työntekoa samaan aikaan, kun velkataakka kasvaa kuukausi kuukaudelta.
Kun opiskelijarahoitusta rakennetaan lainan varaan, se tehdään ihmisten elämien kustannuksella. Tässä todellisuudessa lainapainotteinen opiskelijarahoitus ei ole vain kestämätön ratkaisu, se on kohtuuton.
Ratkaisuja on olemassa, jos tahtoa löytyy. Opintorahan tasoa on nostettava niin, että se mahdollistaa opiskelun ilman pakkoa velkaantua. Asumisen tukien on vastattava todellisia vuokrakustannuksia, myös kasvukeskuksissa. Opintolainan roolia on pienennettävä täydentäväksi turvaksi, ei opiskelijarahoituksen selkärangaksi. Velan korkotaso on suojattava. Lisäksi opiskelijaperheiden ja muiden haavoittuvassa asemassa olevien opiskelijoiden tilanteet on tunnistettava järjestelmässä paremmin, ei sivuutettava poikkeuksina.
Korkeakoulutus ei ole yksilön riskihanke, vaan yhteiskunnallinen investointi. Suomi tarvitsee korkeakoulutettuja osaajia nyt ja tulevaisuudessa. Se ei onnistu, jos opiskelu rakennetaan velan varaan ja korkeakoulutus rajataan niille, joilla on varaa kantaa taloudellinen riski yksin.
Lisätiedot:
Olga Hellman
Hallituksen puheenjohtaja
olga.hellman@opiskelijakunta.net
p. 045 670 5011